Elokuvakuvaajalla tarkoitetaan henkilöä, joka suunnittelee, miten kameraan käytetään elokuvassa. Vaikka tittelin työtehtävä voi kuulostaa yksinkertaiselta, kuvaajan tehtävä on vaikea, sillä he joutuvat suunnittelemaan ja rajaamaan jokaisen otoksen erittäin tarkkaan. Kuvaajat saattavat työskennellä kuvaustiimin vetäjänä ohjaten assistentteja, grippejä ja valomiehiä tai täysin itsenäisesti, operoiden kameraa ilman lisäkäsiä. Kuvaajat ovat aina tiiviissä yhteistyössä ohjaajan kanssa, sillä kuvaaja joutuu tekemään merkittäviä päätöksiä koskien kohtauksen valaistusta ja yleistä elokuvan ilmaisua. Tässä artikkelissa kerromme eräistä taiteellisesti merkittävimmistä kuvaajista, jotka eritoten loivat taitavia filmikuvauksia kohtauksien ympäristöistä.
Hohdon (1980) vaativa ja innovatiivinen kuvaus
Stanley Kubrickin Hohto on todellinen kauhuklassikko, jonka toteuttaminen oli erittäin vaativa, vuosia kestänyt projekti. Kubrick oli erittäin vaativa ohjaaja, jonka täydellisyyden tavoittelu kävi raskaaksi sekä näyttelijöille että työntekijöille, mutta jonka lopputuloksesta tuli merkittävä elokuvateos. Hohto on erittäin taitavasti kuvattu, ja se lisäksi oli merkittävän innovatiivinen elokuvakuvauksen saralla, sillä yksi elokuvan kuvauksen avustajista, Garret Brown, kehitti Steadicam teknologian elokuvan ohessa vaativien olosuhteiden sanelemana. Steadicamin avulla kuvaaja pystyy liikkumaan tarkasti pitkiäkin matkoja, ilman että filmattu kuva heiluisi. Tämä oli erittäin tärkeää, sillä Hohto on kuvaukseltaa suorastaan geometrinen, kameran seuratessa näyttelijöitä eri kohtauksissa pitkiäkin matkoja. Innovatiivisuus tuli etenkin tärkeää kuvaamisen kannalta elokuvan viimeisessä kohtauksessa jossa Jack Torrence jahtaa Danny poikaa sokkelossa. Elokuva oli kuvaukseltaan myös taiteellisesti hienosti toteutettu, sillä se onnistuu kuvauksen avulla luomaan erikoisen ahdistavan mutta poikkeuksellisen selkeän ja huolitellun kameranäkymän johon kuului lisäksi usein erittäin kolkko valaistus.
Paris, Texas (1984) – vaikuttavaa aavikon kuvaamista
Paris, Texas on sittemmin kulttimaineen saanut road trip elokuva, joka kertoo muistin menettäneestä miehestä, joka matkaa Länsi-Texasin aavikkomaisemien läpi. Elokuva on 147 minuuttia pitkä ja uskomattomasti se kuvattiin reilussa kuukaudessa, vaikka se on kauttaaltaan omintakeinen ja visuaalisesti näyttävä. Huomioiden elokuvan laadun, pienen budjetin sekä lyhyen kuvausajan, Paris, Texas on hyvä esimerkki, kuinka esimerkiksi myös amatöörikuvaajat voivat toteuttaa hyviä elokuvia rajoittuneilla resursseilla. Toki nykyään laitteisto on kehittinyt merkittävästi, sekä erilaiset rahoituspalvelut, kuten freedomrahoitus, jonka avulla lainaa voi saada nopeasti. Elokuvan kuvaajana toimi alankomaalainen Robby Müller ja hänen työtään elokuvassa on eritoten kiitelty, kuinka taidokkaasti elokuvassa kuvattiin Texasin aavikoiden avaruutta ja kuivuutta. Paris, Texasin kameratyöskentely on tehokkaasti pelkistettyä, sillä filmiä leikataan harvoin. Vastapainoksi tälle, kohtauksien taustat ovat maalauksellisesti soviteltuja, uskottavia ja värikylläitä. Lisäksi elokuvan musiikkiraita on sovitettu tehokkaasti visuaaliseen ilmeeseen, sillä se koostuu pääasiassa Ry Cooderin koruttomasta mutta kauniista akustisen kitaran soitosta.
Manhunter (1986) – kokeellisen toimivaa filmausta
Hannibal Lecteristä on tullut klassikko antagonisti Anthony Hopkinsin taitavien näyttelysuoritusten ansiosta. Moni ei kuitenkaan tiedä, ettei Hopkins ollut ensimmäinen Lecter, vaan jo vuonna 1986 kuvattiin kirjaan perustuva sovitus suositusta psykologisesta rikossarjasta. Elokuvassa Lecteriä esitti Brian Cox, vaikka hänen roolinsa oli varsin vaatimaton verrattuna siihen, kuinka merkittävään osaan Lecter nousi myöhemmissä, suositummissa sovituksissa.
Vaikka Manhunter ei saavuttanut kovinkaan suurta suosiota ja oli merkittävä floppi rahallisesti, etenkin sen kuvaus on kerännyt paljon kehuja. Elokuvan kuvaajana toimi Dante Spinotti, joka suosi kuvauksessaan laajoja maisemia ja vahvistettuja värimaailmoja, etenkin sinistä. Spinotti käytti erilaisia värejä kuvaamaan eri tunnelmia. Erikoisesti, hän mielsi sinisen romanttisena värinä, kun taas purppura ja vihreä värimaailma oli läsnä etenkin elokuvan häiritsevämmissä kohtauksissa. Vieläkin kokeellisemman kuvauksesta Spinotin ratkaisu vaihdella elokuvan kuvataajuuksia eri kohtauksissa, vaikuttaen näin katsojan aikakäsitykseen omintakeisella tavalla. Spinotti suosi myös laajakulmaisia, rauhallisia kohtauksia aika-ajoin, joita oli vahvistettu usein jälleen voimakkaalla sinisellä väripainotuksella.